Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 26 - Pelkään
Oi, kerrankin kohtalaisen helppo ♥ Pelkään menettämistä. Läheisen, kaukaisen, tutun tai tuntemattoman. Ihmisen, eläimen, ihan sama minkä. Mutta mun pahin pelko on jäädä yksin. Tieto siitä, että mitä tahansa saattaa käydä & saatan jäädä yksin tappaa sisältä sekuntti sekunnilta. Pelkään sitä, että mun frendeihin sattuu ja että satutan niitä jotenki. Sanoilla, ajatuksilla, iha millä tahansa eleellä tai muulla mun omasta mielestä pienellä jutulla. Mutta menettämisen pelon mä oon jo kokenu.
Voin sanoo, en suosittele kellekkään. Säälin kaikkia jotka on tuntenu sen tuskan. Se on ihan pelottavan kamalaa. Sen takia siitä onki kait jääny jonkilainen kammo. En tiiä. Pelkään sitä eniten, että jos menetän uudestaa en kestä enää. Vajosin viimeks nii alas. En koskaa kertonu kellekkää, mutta mul ei oo ollu mikää kunnossa siitä lähtien. Pelkään joka ilta yhä enemmän ja enemmän, että ku mä aamulla herään uuteen päivää oon menettäny jonku. Se viskais mut niin syvälle. Mä muistan sen tunteen, ku mä tiputin puhelimen asfaltille ja tiputtauduin istumaa sitä pirun kylmää tiiliseinää vasten hysteerisesti itkien. Sitä tunnetta, hetkeä, sitä avohaavaa rintakehällä pelkään niin paljon, niin hemmetisti aina kuolemaan asti. Mut mitä mä valitan? Jotku on kokenu kovempiaki.
Pelkään epäonnistumista. Pelkään sitä, että saatan jonkun vaaraan ja niitten lisäks pelkään kipua. En henkistä, mulla on pirun kova kipukynnys ja oon tottunu fyysiseen kipuun ton polven ja kaiken muun paskan takia. Mutta henkistä. Sellasta raastavaa, sisältäpäin kumpuavaa yksinäisyyttä ja ennen kaikkea sitä tunnetta ku ajattelee, ettei oo mitää jäljellä. Muttaku aina on. Aina on kaikkee jäljellä, paljonki. Se, että menetin yhen rakkaan, ei tarkoita sitä etten vois enää ikinä rakastaa.
Näitten lisäks pelkään masentuvani uudestaa. Joo, oon ollu masentunu. Ja se jättää jälkensä, ei siitä pääse koskaa yli, ei ainakaa lopullisesti. Vähän niinku se alkava syömishäiriö, ei sekään koskaa lähde musta. Niin ku vois sanoa; "The wound will heal but they will never go away." Pelkään vakavasti sitä pyörrettä mihin ihminen, pieni ja hento ihminen voi turhankin helposti päätyä. Pelkään sitä, etten voi toteuttaa unelmiani. Pelkään, että joku estää mua tanssimasta. Vaikka uus polvivamma, ihan mikä tahansa. Tanssiryhmän hajoaminen ei riitä estämään. Mä teen sitä niin kauan kunnes joku oikeesti estää sen kokonaan.
Tällasten 'omakeksimien' pelkojen lisäks pelkään korkeita paikkoja (tai itseasiassa, eihän kukaan pelkää niitä korkeita paikkoja vaan sitä tippumista) ja pimeää (tai itseasiassa, en pimeää vaan sitä mitä siellä on) ja sitte pelkään hieman ahtaita paikkoja (itseasiassa (taas) ei kukaan pelkää ahtautta vaan kuolemista). Pelkään sillee monee asiaa, mutta ne ei yleensä näy mun elämässä. Ei normaalissa, jokapäiväsessä elämässä oikeestaan yhtää. En tiiä. Ehkä ne jotenki... Tulee esiin sillon ku alan miettii niitä. Mitä enemmän mietin, sitä suuremmiks ne kasvaa. Joten en mieti enempää ennenku ne alkaa pursuu korvista...
Kiitos ja heippa !
NII MUUTE haluiskoha kukaa lähtä kattoo mun kaa Kauhea kankkunen kakkosta? ;D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti